Touch down, heippa kaikille!
La Chérie pour la bataille - Honey For Battle kuvastaa elämässäni uutta käännekohtaa. En ole tainnut koskaan kirjoittaa blogiini painostani tai sen historiasta sen enempää kuin että kyse ei ole sairaudesta, ja se siitä?
Inspiroidun hieman avautumaan koska bloggaajaystäväni Wilma on kokenut valtavan muodonmuutoksen toipuessaan anorexiasta. En ole koskaan voinut verrata itseäni sairaisiin ihmisiin siitä syystä että lähtökohdat eivät ole samat. Oma pieni kokoni on synnynnäinen, en tiedä mistä tai keneltä se on alunperin tullut. Äitini suku ei ole hoikimmasta päästä ja isääni en ole koskaan tavannutkaan tai edes nähnyt valokuvaa.
Kokoni ei koskaan lapsena vaivannut minua ennen kuin lääkärit ja kouluterveydenhoitajat päättivät ottaa asian omaksi ongelmakseen ja samalla tehdä sen avulla minusta epävarman ja olostani epämukavan elää oman vartaloni vankina. En ole koskaan sairastellut tai ollut huonossa kunnossa. Olen aina ollut energinen ja sisimmältäni onnellinen. Kouluaikani oli tuskallista muutenkin, huonon koulumenestyksen, kymmenen asteen fyysisen sekä psyykkisen kiusaamisen ja lääkäreiden jatkuvan painostuksen takia. En saanut koskaan omaa rauhaa, tai tilaa miettiä itseäni tai omia tunteitani. Pakenin oikeaa maailmaa ja vietin paljon aikaa yksin. Painostani minua alettiin kiusata vasta siinä vaiheessa kun muille tytöille kasvoivat rinnat. Vielä tänäkään päivänä en kyllä povea omista. Eikä se haittaa, en ole ainoa maailman nainen joka on flat-chest, onneksi Noora on pepputyttöjä, ettei rintojen puuttuminen mitenkään kauneusihanteita pilaa.
Mitä vanhemmaksi tulin, ja kun painoni ei noussut perinteisen painokäyrän mukaisesti, sain lähetteen omasta tahdostani huolimatta Nuortenlinnaan jossa painoani tarkkailtiin viikkottain. Mitä enemmän painostani puhuttiin sitä enemmän inhosin vartaloani ja ahdistuin miksei se muuttunut ja kasvanut niinkuin sen piti. Ruokamääräni vähenivät ja energiani laski. Yhdeksännellä luokalla en jaksanut kiusaamista samalla tavalla kuin ennen, yksinkertaisesti romahdin ja masennuin. Olin yksinäinen ja tunsin oloni epäonnistuneeksi. Tuolloin seurustelin jo Nooran kanssa, mutta hän asui Äänekoskella monen sadan kilometrin päässä. Tapaaminen oli aina pitkään suunnitteltu eikä kestänyt kovin kauan, vain muutaman päivän, muutaman kerran vuodessa. Vain muutaman päivän. Aina kun Noora lähti takaisin kotiin sydämeni murtui ja tuntui kuin maailma olisi kaatunut päälleni. En pystynyt hengittämään ja itkin koko ajan monta päivää. Ikävä oli hirveä, sillä Noora oli ainoa joka oli lähelläni ja jonka kanssa sain olla oma itseni ja tunsin olevani tarpeellinen ja normaali.
Lääkärit pitivät tilannettani epätoivoisena kun täytin 18 vuotta eikä painoni ollut muuttunut 5 vuoteen. Lääkärini vaihtui joka kerta kun kävin punnituksissa ja tarkastuksissa. Muistan että pari eri lääkäriä sanoivat minulle seuraavasti; "Älä ikinä harrasta liikuntaa! Se on sinulle vaarallista, voit kuolla jos painosi putoaa liikarasituksesta. Salilla käynti ja ulkoilu on sinunlaisiltasi kielletty!" toinen sanoi "Syö mitä tahansa kunhan syöt! Syö vaikka karkkia ja limsaa. Ne ainakin lihottavat!"
Nyt kun vuosien jälkeen noita miettii niin voi v**** mitä roskaa! Kuitenkin tuo mitä toinen lääkäri sanoi liikunnasta puri minuun todella syvälle. 10 vuoteen en ole harrastanut liikuntaa ja ulosmeno on ylitsepääsemätön este. Samoihin aikoihin kun liikkumisen lopetin, puhkesi minulla myös migreeni, joka on vaikuttanut myös syömiseeni ajoittain. Pahin phobiani on myöskin ollut yksi suuri tekijä koko elämäni ajan, joka on määrännyt tarkalleen mitä saan syödä ja kuinka paljon.
Tuo suurin pelkoni on oksentaminen. Viimeisin kerta oli kun oli jotakin 7-8 vuotias ja olin syönyt kokonaisen paketillisen verilettuja kerralla. Sen jälkeen en ole kyennyt syömään niin paljon kuin vatsa vetää. Nykyään pelko on harventunut, mutta vieläkin jos oloni tuntuu todella huonolta saatan mennä paniikki tilaan ja hyberventiloida. Huonon olon pelon ja myös tukehtumisen pelon vuoksi julkisella paikalla syöminen on todella vaikeaa silloin tällöin. Vähän seurasta ja mielentilasta riippuen. Oli vuosia jolloin en voinut syödä ulkona mitään, ravintolassa tai pikaruokalassa. Nykyään tilanne on onneksi toisin. Juomistyylini tosin on väärään kurkkuun nielemisen pelon takia vieläkin kyllä hyvin omalaatuinen.
Jo vuosia olen kamppaillut sisälläni painostani. Kaikkea olen kokeillut, ruokavalioni on monipuolinen johon ei todellakaan kuulu yhtään rasvatonta tuotetta. En turhia varo mitä suuhuni laitan ja kuinka paljon ja usein. Se ei kuitenkaan ole kokoani muuttanut kahta kiloa enempää.
Wilma oli koko anorexiasta toipumisensa ajan liikkunut ja käynyt salilla. Mietin ensin että miten hän voi tehdä niin, eihän se edes auta lihomista lainkaan. Mutta kyseessä oli vain oma pelkoni ja virheellinen tieto. Urheilu tuo mielihyvää ja kasvattaa ruokahalua. Pieni kokoni voi johtua myös siitä ettei kehossani ole lainkaan lihaksia. Hikoilin toissapäivänä vain kun katsoin Nooran punnerruksia. Lihakseton kroppani on heikko, veltto ja uupunut. Siihen on tultava loppu!
Otin yhteyttä moniin kuntosaleihin ja kerroin tilanteestani. Pyysin personal traineria joka voisi laatia minulle painoa nostattavan ohjelman. Kukaan ei vastannut minulle mitään. Äitini arveli heidän kuvitelleen viestini olleen pelkkää pilaa. Kiitos siitä, voi kun tämä olisikin pelkkä vitsi!
Olen päättänyt aloittaa vähän erilaisen sovitellun fitness-elämän! Olen toki kiireinen töissäni ja noin, mutta en ole ainoa ihminen tässä maassa, joka pyrkii kuntoon mutta tekee silti töitä! Pystyn siihen. Ystäväni ovat luvanneet auttaa minua. Salille meno tuntuu todella pelottavalta ja on kerättävä vähän kestokuntoa ennen kuin voin sinne mennä, mutta tiedän että se tulee olemaan sen arvoista! Kesäkuussa alan käymään salilla kotitreenien jälkeen ja sitten katsotaan vuoden lopussa mihin tämä likka on pystynyt!
Lupaan itselleni että mikäli elämäntapamuutokseni ei tuo toivottua tulosta tai anna edes vähää osviittaa siihen suuntaan että paino nousee, niin hyväksyn vartaloni ja itseni sellaisena kuin ne ovat. Enhän silloin voi muutakaan. Kunhan pysyn yhä terveenä ja tiedän itse antaneeni kaikkeni. Antaa lääkäreiden louskuttaa leukojaan, ei kuulu minulle jos heitä kokoni ahdistaa. Pääasia on että tulen itse onnelliseksi. Oli lopputulos mikä hyvänsä niin minun ei tarvitse stressata enään. Lupaan alkaa postailemaan kehitystäni tänne sitten kun salilla rupean käymään ja otan kunnon "Before"-Kuvan ennen kuin aloitan niin jouluna sitten katsotaan miten on käynyt. Kroppa joutuu koville, mutta eiköhän se kiitä jälkikäteen!
Toivottakaa minulle onnea!
P.S. [Tämän tekstin kirjoitus oli vaikeaa ja henkilökohtaista, joten jos sinulla on tarvetta laukoa sammakoita suustasi, kehotan sinua todellakin tekemään sen vaikka omalle peilikuvallesi tai kirjoita se paperille. Tänne ei tarvitse kirjoitella mitään törkeyksiä. ]
